Elämää ja elitismiä: olenko minä #olutisti?

Luulin pitäväni tästä nyhtökaura-hotdogista ja happamasta erikoisoluesta, mutta oliko se vain harhaa?

Helsingin Sanomat on tutkimattomista syistä viime aikoina vakaasti yrittänyt iskostaa lukijoidensa tajuntaan, että osapuilleen kaikki valmisruokien kategoriaan kuulumaton lähiruoasta luomuun ja kasvisruoasta muikunmätiin on nykykulttuurissa elitististä ruoalla esittämistä. Samaan elitismi-koriin on nakattu myös pienpanimo-oluet ja muut erikoisoluiksikin tituleeratut juomatuotteet, sillä johan se nimikin sanoo, että nää on sitä sellaista vähän erikoisempaa olutta.

Olen lukenut tekstejä otsa kurtussa ja koittanut käsittää, mistä tässä koko hommassa on oikein kyse, kun Suomen hipstereimmän kaupungin nimikko-sanomalehti yrittää julistaa koko kaupunkikulttuurin yhdeksi suureksi säälittäväksi performanssiksi. Otaksuin pitkään, että kyseessä on jonkinlainen sarkasmin korkein muoto. Jotain niin korkeaa logiikkaa, ettei sitä vaan voi ymmärtää.

Tänään jo hiukan hiipunut ruokaelitismi-keskustelu virisi taas uudestaan, kun Nyt.fi julkaisi Turun yliopiston tutkijatohtori ja taloussosiologi Taru Lindblomin ja Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkija ja sosiologi Pekka Mustosen tutkimukseen ja haastatteluun perustuvan artikkelin. Kyllä, ruokaelitistit syövät sushia ja huuhtelevat sen alas pienpanimo-oluella, vaikka osa heistä ei voi sietää levälättyjen sisään rullattua raakaa kalaa saatikka katkeranmakuista kaljaa.

Artikkelissa oli koko joukko kummallisia lauseita, mutta eniten minua ihmetytti seuraava lainaus suoraan tutkija Lindblomin suusta: "Tai brunssit. Saako niistä oikeasti joku iloa irti?" Olen käynyt sen verran hyvillä, makujentäyteisillä ja ruokaisilla brunsseilla, että on varsin vaikea kuvitella kulinaaristen elämysteni olevan pelkkää onnistuneen keskiluokkaisen performanssin suomaa tyydytystä.

Olut ja jälkiruoka. Näennäisen rennon vaikutelman rikkoo vain tarkoin harkitun oloinen väriyhdistelmä.

Silti pakotin itseni miettimään, piileekö ruokaelitismi-keskustelun äärimmäisyyspuheen alla jotakin olennaista. Onko tämä kaikki lähi-, vege-, luomu-, karppi-, raaka-, super- ynnämuu ruoka uusi kupla, jonka läpi me Hesan hipsterit ja Espoon porhot ei vaan voida nähdä niitä suuria kansan rivejä, jotka yhä rouskuttavat multaporkkanaa ja napsivat mummon lihapullia paljain käsin pellon laidalla? Kuinka elitisti sitä lopulta itse oikein on?

Saadakseni selville oman ruokaelitismikertoimeni, aloin kelaamaan läpi omaa tarinaani aina sieltä vauvavaiheesta alkaen. Kuvitelkaa vuosi 80-luvun loppupuolella, vauvan vaunut ja kolmikymppinen virkamiesäiti työntämässä niitä. Ja täti, joka tulee vastaan lirkuttaen: "Onpas potra poika sinulla siellä vaunuissa!" Äitini oli siis pukenut minut turkoosiin haalariin naissukupuolestani huolimatta. Ihan vaan siksi, ettei ollut, eikä edelleenkään ole pinkki-ihmisiä. 

Ensimmäinen merkki elitismistä tarttui minuun jo äidinmaidon mukana, kun äitini istutti syvälle aivoihini kaksi keskiluokkaista tapaa: muka joukosta erottuvan pukeutumisen ja halun kyseenalaistaa kaikkea perinteistä ihan vaan muita ärsyttääkseen.

Leikki-iässä elitistiset piirteeni sen kun vahvistuivat. Viisi- tai kuusivuotiaan kypsällä varmuudella ja päättäväisyydellä päätin ryhtyä syömään ainoastaan kasvisruokaa, tiettyjä makkaralajikkeita ja paistijauhelihaa. 

Kuvittelin tähän asti ratkaisuni johtuneen siitä, että liha maistui minusta pahalta, enkä saanut sitä alas, mutta onneksi ruokaelitismikeskustelu herätti minut huomaamaan todelliset syyt. Varhaiskypsänä lapsena osasin jo tässä vaiheessa ennustaa tulevat ruokatrendit ja alkaa muokkaamaan omaa dieettiäni vaivihkaa kohti 2010-luvun hipsteriyden ydintä. Näin vuonna 2017 olen päässyt kulinaarisen identiteettini muokkauksessa vaiheeseen, jossa olen yhä enemmän vegetaristi, enkä pysty edelleenkään syömään kokolihaa, kanaa tai kalaa.

Nuoruus toi mukanaan opinnot ja yliopisto antoi lisäsilauksen keskiluokkaiselle performanssilleni. Valtsikan, käyttäytymistieteellisen ja humanistisen tiedekunnan käytävien seilailu sai minut häpeämään omaa valtaani, luokka-asemaani ja olemattoman pientä opintotukeani. Onhan maailmassa paljon ihmisiä, joilla menee taatusti hirveän paljon huonommin. 

Opin katsomaan asioita aina vähintään kymmenestä erilaisesta näkökulmasta yhtä aikaa, rakastamaan pitkiä sanoja ja puhumaan sitä akateemista "toisaalta, toisaalta"-kieltä, jossa perusteluja on aina triplasti enemmän kuin itse argumentteja. Muutin Keravalta Espooseen hyvin toimeentulevien perheiden ja insinöörien mekkaan.

Olutta ja hyvää suklaata. Keskiluokkaisen statuksen visuaalis-kulinaarinen performanssi, jota suklaan etiketti vahvistaa.

Ja sitten minusta tuli olutbloggaaja. Luulin kirjoittavani, koska tykkäsin oluesta, mutta muistellaanpa tarkemmin. Vielä jokunen vuosi ennen blogin aloitusta en voinut sietää kaljaa. Kuvittelin löytäneeni ne minun omat juttuni olutmaailmassa, mutta oliko kaikki vaan harhaa? Entä jos vain esitin tietämättäni täyteläisen suklaisten ja espressoisten stouttien ja porterien tai kirpakan sitruunaisten hapanoluiden ylintä ystävää? 

Kenties olisi ollut rehellisempää juoda koko loppuelämänsä samaa väljähtynyttä 0,7-prosenttista Pirkan siideriä, jota maistelin muovipullosta vanhempien luvalla 13-vuotiaana. Mähän silloin ihan niinku aikuisten oikeesti tykkäsin siitä.

Elämänkerrallisen katsauksen myötä tulin kuitenkin siihen johtopäätökseen, että en ole sydämeltäni elitisti. Tuskin kovin monet muutkaan meistä ovat. Olen vain muuttunut matkan varrella: en ole enää se parin vuoden ikäinen lohiriisisekoitusta hotkiva taapero tai 13-vuotias tyttö, joka hihittelee alkoholiton sidukkapullo kädessä lapsuudenkodin pihatiellä. 

Useimmissa makumieltymysten muutoksissa kyse on ihan luonnollisesta elämään kuuluvasta kasvusta. Ihminen ja maku muuttuvat iän myötä ja se muutos vaikuttaa siihen, mistä kukakin pitää missäkin elämänsä vaiheessa. Ei ole noloa pitää pienpanimo-oluesta tai lähiruoasta nyt ja huomenna jostain muusta. Ei ole myöskään feikkaamista olla trendikkäästi vegaani tässä kuussa ja ensi kuussa paistaa lähitilan ylämaan karjan ulkofilettä. Kunhan ihminen syö ja juo sitä, mistä hän nauttii, kaikki on kunnossa.

Nyt-liitteen nettisivuilla esitellystä kulinaarisen pääoman tutkimuksesta sen sijaan tulkitsin esiin muuan tärkeän piiloviestin. Pahaa tai muuten epämiellyttävää ruokaa on jokseenkin tyhmää syödä coolin tai muulin esittämisen takia väkisin, vaikka sosiaalinen pääoma siitä kuinka tuntuisi kasvavan kohisten. Toisaalta, vaikea lienee moista esittämistä välttääkään, sillä nykykulttuuri on someineen päivineen monien tutkijoiden mielestä yhtä jatkuvaa ja ympärivuorokautista oman identiteetin performanssia kaikilta kaikille.

Jollain hassulla tavalla olen kuitenkin itseeni ja itseni kaltaisiin isketystä elitistin leimasta hieman otettu. Onhan se ihan siistiä olla vaihteeksi elitisti, kun on koko tähänastisen elämänsä kuvitellut olevansa se ihan ihme asioista innostuva kummajainen, jota kukaan ei vaan tajuu. Vaihtelua ainakin, jos ei muuta.

Elitismistä Helsingin Sanomissa:

Ruokahifistely on elitismiä. Helsingin Sanomat 26.10.2016. Pääkirjoitus, kolumni.

http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000002927101.html

Ruokatrendit, kuten sushi, veganismi ja pienoluet, ovat esittämistä, jolla hyväosaiset tekevät eroa muihin, sanoo tutkija – ja hänellä on lukuja todisteeksi. Nyt.fi 18.1.2017.

http://www.hs.fi/nyt/art-2000005049852.html