tiistai 31. heinäkuuta 2018

SOPPivasti SOPPia: Helsingin SOPPin parhaimmisto ja outolinnut

Helsingin SOPPailuni alkutahdit menivät aika lailla samoissa merkeissä kuin Craft Beer Helsingin ensihetket, eli pitkältä reissulta palaamista seuraavana päivänä oli heti oluttapahtuman aika ja alkuun fiilis oli tunnusteleva. Erona oli se, että SOPP-viikolla sattui painamaan päälle kaikella voimallaan se astetta harvinaisempi suomalainen kesäsäätila, eli tukala helle. Helteestä huolimatta SOPP osoittautui mukavaksi kokemukseksi.
Tämä heippalappu tiivistää ainakin osan SOPPin hengestä. Ensin niitä vesipisteitä ei ollut ja nykyään on yksi, eikä kukaan osaa aavistaa, että sen eteen kerääntyisi jonoa 30 asteen kuumankostean helteen vallitessa. Oikeasti se vesihana oli noilla keleillä festarin tärkein hana ja ei se voinut tulla järjestäjille yllätyksenä, eihän?
Toivoin torstai-iltapäivältä rauhallisuutta ja kolmen aikaan alueelle saavuttaessa olikin vielä melko hiljaista, joskin SOPP-henkisiä sotahuutoja kaikui sieltä sun täältä ja jokunen känniläinenkin oli valitettavasti havaittavissa. Viiden päivän SOPP näytti joillekin olevan urheilusuoritus, jonka loppuun vieminen oli mielenkiintoisia olutkokemuksia tai niiden raportoimista tärkeämpi päämäärä. Vähän tässä on kieltämättä tullut muutenkin pohdittua, tarvitaanko oluttapahtumalle ihan näin montaa päivää ja onko lähes viikon aamusta iltaan paahteessa oluiden kittaaminen kovin terveellistä (toisaalta ymmärrän kyllä, että melkein viikon pituinen tiheästi kansoitettu ryyppyjuhla lienee panimoille taloudellisesti huomattavasti kannattavampi kuin viikonlopun kestävä tarkkaan valikoitujen snobien ja olutelitistien maistelutilaisuus). Joka tapauksessa, itselleni yksi päivä tulikuumalla Rautatientorilla joka suunnalta pussitettuna oli jo ihan riittävästi ja tavoitteena oli selviytyä maisteluista kunnialla ilman ruuhkien läpi rynnimistä, nestehukkaa tahi karmeiden kaljojen kittaamista pohjattoman tuntuisesta jättituopista.

SOPPin tarjonta tuntuu paranevan vuosi vuodelta ja tälläkin kertaa tiskeillä oli vaikka minkämoista tuotetta spektrillä maistuvasta suorastaan herkulliseen. Kamalien kaljojen välttelystä oli siis tehty helppoa ja valinnanvaikeus oli jatkuvasti läsnä. Minulla oli mukana taas olutlista, mutta se oli viime hetken kiireessä suherrettu ja mietin, tuliko listattua vähän mitä sattuu. Intuitio ei kuitenkaan pettänyt ja kaikki maistetut oluet olivat maistamisen arvoisia.

Hapanoluiden läpilyöntiä on povattu jo vaikka kuinka monta kesää, mutta tänä suvena soureja alkaa pitkäaikaisen suosikkidrinkkini Aperol Spritzin tavoin pulpahdella esiin ihan kaikkialta. On hassua huomata, että aiemmin suolaiseksi, maustamattomaksi ja vähän vaikeaksi, mutta kovin perinteikkääksi juomaksi kuvailtua gosea markkinoidaankin yhtäkkiä sangen hilpeästi helppona kesädrinksuna ja goseista löytyy hedelmää ja marjaa joka makuun. Ehkä ei siis ole iso yllätys, että SOPPin parhaat oluet olivat happamia.

Liekö syynä ollut osittain myös keli, mutta Sonnisaaren Sutina maistui torstaina parhaiten. Sour saisonin voimakkaan happaman sitruksinen, karviaismarjainen ja aavistuksen viljainen maku miellytti minua kovasti ja vaikka kyseessä oli varsin hapan olut, tasapaino oli silti saatu pysymään hanskassa hyvin. Joskus tosi happamien ongelmana on ollut ensihuikan jälkeen lähes epämiellyttävältä tuntuva överihappamuus, joka vaikuttaa vievän kiilteen mennessään ja aiheuttaa ihan kunnon vihlontaa. Tässä ei menty liiallisuuksiin asti, mutta makua ja luonnetta oli silti Sonnisaarelle tyypillisesti enemmän kuin tarpeeksi.

Maistila Aprikoi, ihan makoisa tämäkin, hillomainen ja hiukan mausteinen

Maistilan tiskilläkin tuli tyypilliseen tapaan vierailtua ja siellä paras olut oli omasta mielestäni Bye Bye Rye, päällisin puolin melko simppeli, mutta oikein mukavan lakritsinen Black IPA omaperäisellä savulimppumaisella ja tuhkaisella jälkimaulla. Samaisen tiskin tuntumassa sain Anikólta suosituksen Etkon Grasshopperista ja koska Etko ei entuudestaan ollut minulle käynyt tutuksi, päätin tutustua panimoon helppoa reittiä, eli sen ilmeisen tykätyn ja kesäisen oloisen Kaffir Lime Pale Alen kautta. Heinäsirkka oli aika pitkälti sellainen kuin oletinkin, helposti lähestyttävä tyylinsä edustaja joltisenmoisella havuisuudella ja lempeällä sitruksisuudella. Mitään varsinaisia lime-elementtejä en oluesta (harmikseni) bongannut.

Stadin Panimon 20-vuotis -Berliner Weissea odotin ehkä eniten koko festareilla, sillä kaksi vuotta kypsytetty berliner weisse kuulosti niin jännältä. Oluen maistaminen oli hämmentävää: kyseessä oli varmaankin yksi oudoimmista kokemuksistani mallasjuomien saralla. Mieheni totesi, että aika hyvä kypsytetty souri, ihan sellainen aika tavallinen, mutta itse maistoin oluessa muun muassa kermajuuston, ladonoven ja vanhan saunan aromeja näin muutamia esimerkkejä mainitakseni. Olihan siinä tuoksussa toki myös etikkaisuutta. Lopulta en oikein ollut varma, oliko olut vain tosi erikoinen ja vaikeasti ymmärrettävä, tekikö makuaistini tahi liian huonosti pesty tuoppi tepposensa vai oliko oluessa jotain pielessä.

Yleisömagneetiksi osoittautuneella Kanavan Panimolla oli houkutuslintunaan floater, johon asiakas sai itse valita haluamansa oluen ja jätskin. Itse otin raparperijäätelön kaveriksi vadelmagosen, tämä yhdistelmä myös Anikón suosituksena. Raparperijäätelö oli ihanan kirpakkaa ja kuulin muutamien floatereita nautiskelevien naisihmisten päivittelevän vieressä sen ihan mahotonta kirpeyttä. Gose puolestaan oli kivasti vadelmainen, mutta omaan makuuni ainakin tässä kombossa liian makea. Tykkään, että gosessa suolaisuus ja happamuus saisivat tulla enemmän esiin kuin tässä, mutta varmasti makuja on monia ja makeammanpuoleisella gosella on varmasti oma kannattajakuntansa.

Muutaman oluen mieheni kanssa jaettuani totesin, että SOPPailut taitaa olla nyt SOPPailtu ja kuumuutta kestetty riittävästi, joten suuntasimme shoppailemaan oluita SOPP Shopiin. En ollut vieläkään oikein kunnolla sisäistänyt, että oluttapahtumissa on nykyään ulosmyyntiä, joten kaupan olemassaolo tuli iloisena yllätyksenä. Siistiä, että panimot voivat nykyään myydä tuotteitaan mukaan ja jos tapahtumassa joku kiinnostava olunen jää maistamatta tai jostain muusta syystä kaihertamaan mieleen, voi sen nyt napata kotiin tarkempaa tutustumista varten! Vielä kun näistä olutkaupoista saisi tuotteita vähän laajemmalla valikoimalla, niin idea toimisi nykyistäkin paremmin.

SOPP oli taas joiltain osin hyvin SOPPmainen ja tunnelmansa puolesta tapahtumassa on edelleen minulle vähän liikaa ördäämisen makua, mutta toisaalta SOPPissa oli edelleen mukana myös ripaus viehättävää ja originellia koko kansan juhlan tuntuaan, joka muilta festareilta puuttuu. Ja SOPP-muoti oli jälleen näkemisen arvoista: värejä ja tyylejä riitti laidasta laitaan ja kesämekkokulttuuri loisti kaikessa kauneudessaan ympärillä. Tapahtumassa vierailu saattaa siis aiheuttaa myös shoppailuvietin äkillistä kasvua, kun visuaalisille ärsykkeille otolliseen tilaan joutuneet olutihmiset inspiroituvat kaikesta kuosien paljoudesta.

Kokonaisuutena happening oli jälleen pienen SOPPailun arvoinen kesätapahtuma, oluineen, ihmisineen ja suhteellisen kommervenkittöminä pysyvine perusformaatteineen.
 
Lisätietoa SOPPista:

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Craft Beer Helsinki 2018: sateen ropinaa ja sävähdyttäviä oluita

Festarin paras olut: Omnipollon ja Crooked Staven Bianca Persica Wild, Wild Brett
Tällä kertaa lähtökohdat Craft Beer Helsingille eivät olleet ihan parhaat mahdolliset: perinteisen suomalaisen kesäfestarisään ja edellisen illan Kolin reissusta paluun jättämän väsymyksen painokas yhdistelmä tuntui vievän mukanaan osan oman torstai-iltapäiväni toiveikkuudesta. Torstai tuntui kuitenkin päivistä parhaalta, olihan luvassa se ennakkoon ajateltuna rauhallisin maisteluajankohta ja mieluummin pieni sade kuin aevan mahoton ruuhka.

Festarin suosituimmat tuotteet
Vähän ennen kolmea festarialueen väkimäärä oli vielä varsin maltillinen ja ainoa jono oli Omnipollon tiskillä. Sinne siis saman tien, ennen kuin jono kasvaisi vähemmän siedettäväksi. Ensimmäinen olut oli myöskin päivän paras olut. Omnipollon ja Crooked Staven yhteistyö Bianca Persica Wild Wild Brettin vienon persikkamehuinen tuoksu ja aavistuksen viljainen, happamanmehevän aprikoosihilloinen maku muodostivat kaksikon, joille seuraavien maisteltavien tulisi olemaan haastavaa panna kampoihin. Tällaisiin tuotteisiin ei liian usein törmää Suomen kamaralla, varsinkaan kesäfestarien hanoissa. Myös Gimbagagompan Coffee Vanilla Granola -versio oli mukava, mutta turhan kylmä tarkempaa maistelua ajatellen. Harmi sikäli, että oluen kahvisen pohjan ja jännän muromaisen ja hunajaisen vaniljaisen makeuden kombossa olisi ollut ainakin periaatteessa aineksia vaikka mihin.


Ballast Pointilla oli kaksi kipaletta vähän liian vahvoja, mutta kiinnostavia oluita ja päädyimme mieheni kanssa nappaamaan ne yhteisesti maisteltaviksi jo alkuvaiheessa lasien ollessa vielä lähes puhtaita. Ja siinä tulivatkin festarin seuraavaksi parhaat kaksi olutta. Peanut Butter Victory at Sea maistui ihan samalle kuin olisi samanaikaisesti saanut suuhunsa ekan pähkinän juuri avatusta suoraan suolapähkinäpussista ja haukannut ensipuraisun browniesta, jossa on päällä sopiva keko suklaapalasia. Todella mainio olut, eikä tämä edes ollut liian makea. Tongue Buckler Imperial Red Ale puolestaan oli makoisan kastanjainen, pihkainen ja kuusenkerkkäinen olunen, erittäin hyvä sekin.

Suomen kesän yleisin säätyyppi: kuuroittainen sade. Ajoittain sataa ihan älyttömästi ja ajoittain vähän vähemmän. Huomatkaa tyylikäs roskis aseteltuna harkitusti kuvan keskelle tuomaan tunnelmaa.
Sitten tuli sade. Ja se ei ollut enää mikään tunnelmallisesti auringonsäteiden lomassa kimmeltävä tihku, vaan aivan jäätävä humahdus, joka hautasi alleen uskaliaimmat tahi optimistisimmat, katoksettomiin pöytiin jääneet maistelijat ja jopa osan Pyynikin tiskistä, jonka äärellä sillä hetkellä satuimme oleskelemaan (iso kiitos Pyynikille, että tarjositte oluenmaistelijoille Suomen kesäsäähän riittävän katoksen sijoittamalla tiskinne pikkuisen taaemmas :), tätä suosittelen muillekin panimoille). CBH:n tässä kohtaa ainut, lievästi sanottuna suppeanpuoleinen penkillinen katos oli revetä liitoksistaan, kun suurin osa paikalla olleista tuppautui sinne ei-niin-humalaisille suomalaisille kiusalliseen tapaan selkä selkää vasten koettaen välttää vahingossakaan koskemasta tai katsomasta ketään.

Kohtaaminen Helsingissä.
Pyynikin tiskillä taistelupari Trump ja Putin tuijottivat pelottavan houkuttelevasti ja pakkohan se oli antaa herroille tilaisuus. Tummanpuhuva Trump Dark Empire toi mieleen enemmänkin pimeän syksy-yön kuin esikuvansa solariumin sävyttämän ulkokuoren. Maku oli mukavan maltainen, hiukan tuhkainen ja pidempään lasissa viihdyttyään myös lempeän lakritsainen. Olut oli saatu soljumaan suuremmitta särmittä, perussettiä, jota nauttivan ei tarvitse kyetä kipuamaan ylitsepääsemättömän korkeiden mallasmuurien yli päästäkseen Ameriikan keisarikunnan ytimeen.

Putin Blind Empire ei jäänyt pekkaa pahemmaksi. Eleettömän lakkaisen saisonin maltillisesti puoliväliin täyttämän lasin pohjalle saattoi hyvin kuvitella itäisen naapurimme päämiehen vähäilmeiset kuukasvot. Raikas kuin siperialainen talvipäivä oli maku ja painostavan pitkäksi aikaa se jäi kielelle kummittelemaan. Jos trumpillinen olut oli synkkä, mutta samalla leppoisan lämmin, niin hohkasi putinillinen vastapuolensa kylmää ja kiehtovaa valoa. Kenties näiden oluiden sanoma kätkee viestin, kenties mielikuvitukseni vain temppuilee.

Vietettyäni hyytävähkön hetken kahden maailman kohtalosta merkittävässä määrin vastaavan mahtimiehen seurassa hyökyaallon lailla katoksiin vyöryvää sadetta paossa olin valmis siirtymään johonkin kevyempään. Kevyen kesäoluen tittelin vei tällä kertaa metsä- ja ahomansikkainen, vadelmainen Deer Bear Let's Cook Gose with raspberry, strawberry and wild strawberry. Tymäkän tuore ja mehumainen mansikkaisuus ja happaman, kreikkalaista jogurttia muistuttavan taustan sävyttämä vadelmaisuus täydensivät toisiaan mukavasti ja gosemainen suolaisuus jättäytyi hienotunteisesti taka-alalle.

Perkeleellinen paniikki, ihanan pehmeä olut ja miten kaunis nimi!
Festarien toiseksi tai kolmanneksi paras tumma olut oli Cervisiamin Satanic Panic Imperial Stout. Oluen makua hallitsevaa kaakaon ja raakasuklaan tuimuutta pehmensivät vaniljaisuus ja pehmeän kermainen suutuntuma. Ihan älyttömän makoisa IS! Myös lähitiskin Humaloven Tank BFF Series Crema Catalana oli erinomaisen nautittava tuote, mutta harmillisesti (jälleen kerran) ihan liian jäätävä, eivätkä edes illan kosteanviileän ilman jähmettämät kädet oikein onnistuneet lämmittämään olutta. Vanukasmaisuus, kermaisuus ja kinuskisuus nousivat kyllä mausta kivasti pintaan, mutta brown alen perustavat elementit, kuten pähkinäisyys ja kastanjaisuus jäivät kokonaan pakastimenviileästä oluesta pimentoon.

Somewhere in this darkness, there's a sorbet...
Kelistä huolimatta oli ihan pakko maistaa myös Maku Brewingin perinteinen olutjätski, joka oli tällä kertaa saisonilla höystetty sorbetti. Kevyesti vihreän omenan, päärynän ja vaniljan makuinen sorbetti passasi kivasti ainakin viereiseltä Sorin tiskiltä mukaan otetun mesimäisen kukkaisen Lost Crow -saisonin kaveriksi. 

Vika mainitsemisen arvoinen olut oli brittipanimo Vibrant Forestin raparperinen Zuur Rhubarb. Tähän ikään mennessä maistamani brittipanimojen oluet ovat yleensä olleet suhteellisen usein puhdaspiirteisiä ja melko hillittyjä ja niin oli tämäkin. Sitruksisen perusmaun ja raparperisen jälkimaun yhdistelmä miellytti minua kovasti, vaikka mistään vuosisadan ihmeellisimmästä oluttapauksesta ei ollutkaan kyse. Perushyvä hapanolut on joskus täydellinen virkistäjä kaikenkarvaisten erikoisten oluiden välissä.

Ruokapuoli näytti hyvältä, mutta jäi tällä kertaa syömisen kannalta hankalan sään ja tupaten täysien katospenkkien takia testaamatta. Monipuolisesta safkatarjonnasta on annettava erityiskiitos, koska olutharrastajien, kuten muunkin kansan keskuudessa makuja on monia.

Festareilta lähtiessä mielessä pyöri muutama huomio, jotka haluan tähän loppuun jakaa. Ensinnäkin Omnipollon tiskin vaihteleva asiakaskunta sai pohtimaan olutkulttuurin laajenemista ja sen paikoin varsin hykerryttäviäkin sävyjä. Kaikki kiteytyi kolmeen kysymykseen: 1. Miksi kukaan menee Omnipollon tiskille tilaamaan niin ison annoksen pilsiä kuin vaan rahalla saa? 2. Miksi kukaan menee samaiselle tiskille pyytämään mahdollisimman normaalia IPA:a? 3. Miksi kukaan menee röökäämään suoraan yhtään minkään panimon tiskin eteen jonoon, josta savu leviää kanssajonottajien naamalle ja pilaa jo oluensa saaneiden, mutta yhä tiskin tuntumassa hengaavien makukokemukset? (Siis ihan oikeasti, ei näin. Jotain käytöstapoja, kiitos.)

Kai kyse on jonkinlaisesta kieroutuneesta ympyrän sulkeutumisesta, kun panimo, jonka toiminnan kantavana ajatuksena on ollut tutustuttaa uusia ihmisiä oluen pariin tarjoamalla muutakin kuin perus-IPA:a ja isoja tuoppeja lageria saa nykyään tapahtumassa eniten tilauksia perusjampoilta, jotka haluavat juurikin sitä ihan tavallista kaljaa jääkylmänä tupakkansa kylkiäisiksi. 

Toinen mieleen jäänyt juttu menee enemmän valittamisen piikkiin. Jos haluatte säilyttää positiivisen fiiliksen, älkää suotta vaivautuko lukemaan. Niille, jotka kuitenkin jatkoivat tähän asti, sanon nyt ihan suoraan: Suomessa sataa kesällä ihan ---sti. Jos olette niin rohkeita, että järjestätte olutfestarin ulkona tässä maassa näissä olosuhteissa kesä-, heinä- tai elokuussa (tai oikeastaan missä kuussa vaan), älkää sentään ihmiset astuko hullunrohkeuden rajan yli. Laittakaa sinne teidän festarille katoksia. Ja laittakaa niitä oikeasti aika paljon enemmän kuin yksi. Suomessa sataa aina, joten perusoletuksena katokset voisi laittaa paikalleen jo ennen festarin alkua. Jos ei teillä ole äärettömän hyvää ja laadukasta olutfestaria käsissänne, suuri osa ihmisistä kävelee porteista ulos, jos ei katoksia ole tarpeeksi ja vettä tulee kuin Esterin p---stä. Eilen CBH:ssa niin ei käynyt yksinkertaisesti siksi, että kyseessä on Suomen paras kesäaikaan järjestettävä oluttapahtuma. CBH:n tarjonnasta sopii muiden ottaa mallia.
Loppukevennyksenä Olarin Panimon viheromenainen, kevyesti ruohoinen ja sitruksinen Hepialus Humuli, eli Humalaperhonen. Älköön likaisine mielikuvituksinenne edes kuvitelko muuta.

Suuri kiitos Craft Beer Helsingin järkkääjille tapahtumasta, johon on joka kesä ihan pakko päästä, vaikka taivaalta tulisi kissoja ja koiria! (Tai isoja ja vihaisia lokkeja :D) Ja erityiskiitos vielä festarien oheen pykätystä olutkaupasta, josta lähti meidän mukaan pieni setti yhtä tapahtuman maukkaimmista oluista kotiinviemisinä.